Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Tämän kirjoituksen sysäsi alkuun pohdinta siitä, miksi eri alueiden jumalistot (jumalpantheonit tai jumalperheet) ovat sellaisia kuin ovat. Mikä on maan (maa-alueen, maaperän) ja jumalten suhde? Vaikuttaako maa siihen, millaisia jumalia alueella asuva väestö tuntee?

Jumalia ei mielestäni voi esiintyä ilman ihmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jumalat olisivat ihmisen tietoisesti luomia. Pikemminkin jumalat ovat kuten ääni: ilman vastaanottajaa ääni on vain ilman värähtelyä, ja vasta vastaanottajan kuuloelimessä ilman värähtely muuttuu ääneksi. Eli ääntä ei ole olemassa ilman havainnoitsijaa, mutta silti havainnoitsija ei itse luo kuulemaansa ääntä. Samoin tietyn alueen jumalisto syntyy alueella asuvan ihmisen "uskontoaistin" muuttaessa tietyn paikan tai alueen värähtelyn vastaavaksi jumaluudeksi. Mahdollisesti eläimet, kasvit ja kaikki "elolliset" olennot pystyvät havaitsemaan maan värähtelyjä, mutta ihmismieli tietysti pukee uskontoaistin aistimukset mieluiten ihmishahmoiseen muotoon. Käytän termiä "elollinen" tässä tarkemmin määrittelemättä. Esimerkiksi kivikunnan elollisuudesta on olemassa tieteen käsitysten kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä.

Yhteisölle kehittyy jumalisto tietysti osittain sen mukaan, onko sen alueella tasankoa, metsää, suota, jokia, järviä, kukkuloita tai vuoria. Jumalisto on taloudellinen: vain tarvittavat jumaluudet ilmentyvät. Tosin vuorovaikutuksessa naapurikansojen kanssa saatetaan omaksua uusia "turhia" jumalia. Esimerkiksi vuoristoylängön paimentolaiset tuskin tarvitsevat rämeen jumaluutta. Eikä sellaista todennäköisesti synnykään, koska ei ole rämettä, jonka värähtely olisi vaikuttamassa yhteisön jäsenten uskontoaistiin. Joku muualta muuttanut saattaa toki tuoda rämeen jumalan mukanaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että hän skannaa uudesta asuinympäristöstään lähinnä vastaavantyyppisen maastonkohdan, jonka värähtelyn pohjalta saadaan muistikuvien värittämänä uudelleenrakennettua tai säilytettyä rämejumalan malli.

Uskontotieteelliseen kirjallisuuteen tutustunut havaitsee pian, että jumalistot eivät ole suinkaan jähmettyneet alkuperäiseen muotoonsa: väestöliikkeiden tai jopa pelkän kulttuurisen vaikutuksen tiedetään vaikuttavan myös jumalkäsityksiin. Tyypillinen esimerkki on helleenien Olympos-jumalisto, joka käsittää ylijumalan ja 11 muuta jumaluutta. Roomalaisten oletetaan kopioineen systeemin sellaisenaan muuttaen vain nimet latinalaisiksi. Näin ollen emme voi enää tietää, millainen oli itaalisten kansojen, ja erityisesti latinalaisten, jumalisto ennen kreikkalaisvaikutusta.

Mitä seurauksia sitten on siitä, että kansa vaihtaa alkuperäiset jumalansa uusiin, vaikka jatkaa asumista vanhalla alueellaan? Kulttuurisen arvokasvatuksemme tuloksena ensiksi tulevat mieleen sanat "rappio", "vääristyminen" ja "hylkääminen". Jostain syystä paluu vanhoihin hyviin aikoihin tuntuu edellyttävän jonkin "kaikkein aidoimman ja alkuperäisimmän ideaalitilan" palauttamista; kaikki muu on vain puolinaista palautusta. Voidaan kuitenkin ajatella myös evolutiivisesti, että toimivin ratkaisu voittaa. Näin siis latinalaisten alkuperäinen jumalisto teki tehtävänsä, kun se nosti latinalaiset Italian niemimaan mahtavimmaksi kansaksi ja valmiiksi ottamaan hallintaansa uusia alueita. Tässä uudessa tilanteessa tuli tarve uudentyyppiselle jumalistolle, ja sellainen oli luontevinta omaksua Kreikan helleeneiltä: maantieteellinen läheisyys ja pitkään jatkuneet kontaktit takasivat sen, että helleeninen jumalisto oli pienin muutoksin sovellettavissa roomalaiseen sielunelämään; se ei siis aiheuttanut roomalaisen uskontoelimessä sellaisia riitasointuja, jollaisia jokin kaukaisempi ja tuntemattomampi jumalisto olisi aiheuttanut.

Lisäksi helleenien jumalisto oli osoittanut toimivuutensa erityisesti sodissa, joten se oli juuri sopiva valinta laajentumishaluisille roomalaisille. Kansan tilanne vaikuttaa siis jollain tapaa uskontoaistin toimintaan: kun kansa on uudentyyppisen aikakauden kynnyksellä, alkaa sen kollektiivinen alitajunta luoda tarvetta uudentyyppiselle jumalistolle; sellaiselle, josta on hyötyä kansan tulevissa vaiheissa. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että uskontoaisti saattaa alkaa tulkita maan värähtelyjä uudella tavalla. Uskontoaistin ja tietoisen mielen välille muodostuu siis eräänlainen suodatin, joka muodostaa jumalistosta juuri sellaisen, kuin kollektiivinen alitajunta parhaaksi katsoo.

On huomattava, että luonnollinen, evolutiivinen jumaliston muuttuminen on kyseessä vain silloin, kun kansa ja sen johtajat oma-aloitteisesti, ruohonjuuritasolta alkaen, omaksuvat uuden jumaliston. Mikäli taas kansa ei jumalistoa hyväksy, johtuu se siitä, että kansalaisten uskontoaisti ei muodosta vastaanottamiensa värähtelyjen pohjalta lainkaan tarjotuntyyppistä jumalistoa. Tyrkytetty jumalisto on siis ristiriidassa ihmisten oman uskontoaistillisen tulkinnan kanssa. Mikäli uusi jumalisto kuitenkin miekoin ja nuijin ihmisten päihin taotaan, seuraa tietysti shokkitila. Mieli joutuu käsittelemään uskontoaistin sille jatkuvasti syöttämän ristiriitaisen informaation jotenkin. Koska jatkuva ristiriitatilanne on psyykkisesti mahdoton kestää, joutuu ihminen tukahduttamaan luonnollisen uskontoaistinsa. Tämä johtaa maa- eli luontoyhteyden katkeamiseen.

Luonnosta vieraantunut ihminen on sanan varsinaisessa merkityksessä "syrjäytynyt"; hänen uskontoaistinsa on surkastunut, eikä hän kykene enää olemaan yhteydessä alueen jumalistoon - ei alkuperäiseen, eikä sen paremmin pakotettuunkaan. Hänestä tulee juureton, ja esimerkiksi nykyaikana tällainen ihminen pyrkii tyydyttämään luonnollisen maayhteydenkaipuunsa teollistuneen kaupunkielämän lukuisilla korvikkeilla. Tästä ovat elävinä todisteina lukuisat alkuperäiskansat, joilta on viimeisten parin sadan vuoden aikana riistetty niille luontainen henkis-hengellinen kulttuuri. Rohkenen väittää, että liiallinen alkoholinkäyttö, syrjäytyneisyys sekä omasta että valtaväestön kulttuurista ja menetetty usko parempaan huomiseen johtuvat pohjimmiltaan uskontoaistin tukahduttamisesta. Tähän taas on johtanut valtakulttuurin paine. Esimerkiksi uralilaisten (suomensukuisten) kansojen keskuudessa ne yksilöt, jotka ovat uudelleen alkaneet luottaa uskontoaistiinsa ja sitä kautta saaneet yhteyden juuriinsa, maahansa ja esi-isiinsä, ovat pystyneet luomaan itselleen ehjän identiteetin ja vahvan, terveen itsetunnon.

Uskontoaistia ei siis pidä tukahduttaa. Valtakulttuurin paineessakin sen voi säilyttää toiminnassa erinäisillä tavoilla, joista ensimmäinen on menneisyyteen projisoiminen eli heijastaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että kansa tai yhteisö pitää kiinni perinteistään "menneinä asioina": loitsuista ja jumaltaruista tulee folklorea sen sijaan, että ne olisivat varsinaisesti nykyhetkessä uskontoa. Valtakulttuuri hyväksyy asiat paljon helpommin, jos niitä esitettäessä painotetaan "ennen tehdyn näin" sen sijaan, että ne suoritettaisiin ainoastaan "nyt". Toinen keino on synkretismi: uusi uskonto omaksutaan käyttöön, mutta se sovitetaan vanhan uskonnon päälle. Vanhat pakanalliset juhlat säilytetään, mutta ne puetaan uuden uskonnon hyväksymään muotoon tai asuun. Tämä keino ei ole kovinkaan tehokas silloin, jos jumalistot ovat vahvasti ristiriidassa keskenään; tai pikemminkin uusi jumalisto on ristiriidassa ihmisen oman uskontoaistinsa pohjalta muodostaman kuvan kanssa.

Uskontoelimen vahvistaminen ja harjaannuttaminen edellyttää toimivaa yhteyttä maahan. Maa on välttämätön kasvualusta kaikelle elolliselle, vaikka liikkumaan kykenevinä olentoina emme tiedostakaan tätä enää yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi kasvit. Moni urbanisoitunut ihminen tallaa maan pintaa aistimatta sen perustavanlaatuista elämänenergiaa enää millään tavoin. Tästä seuraa aivan vastaavanlaisia ongelmia, kuin alkuperäiskansoilla on havaittavissa: kansan henkis-hengellinen hyvinvointi on huonossa jamassa. Ihmiset voivat löytää hyvinvointinsa alkamalla taas luottaa uskontoaistiinsa. Käytännössä tähän on kaksi tapaa: hahmottaa uusi uskonto siten, ettei se sodi uskontoaistin tuottamaa jumalistoa vastaan, tai sitten hylätä kokonaan uusi uskonto ja muodostaa oma jumalistonsa täysin sen mukaan, miten uskontoaisti tulkitsee maan värähtelyt. Tämä jälkimmäinen tapa on pakanan tapa. Tällä tavalla olemme ikään kuin lähtöpisteessä jälleen, aloitamme tyhjältä pöydältä. Tätä toimintatapaa voi myös hieman helpottaa kokeilemalla, kuinka oma uskontoaisti toimii valmiiden, muiden luomien "pakanallisten" jumalistojen kanssa.

Me suomalaiset kärsimme vieläkin kollektiivisen alitajuntamme (tai kansamme "hengen") tasolla siitä, että meiltä on ammoin riistetty yhteys uskontoaistiimme ja samalla maahamme ja juuriimme. Eurooppalaisella mittapuulla tämä on tapahtunut vasta sangen hiljattain. Etelä-Euroopan kansoilla toipumisaika on ollut pidempi, minkä lisäksi synkretistinen hahmotustapa on pehmentänyt vaikutuksia: roomalaiskatolisten maiden jumalanäidinpalvonta antoi kansalle mahdollisuuden pukea vanhat jumaluutensa uusiin vaatteisiin. Tiukka protestanttinen uskonnollisuus sen sijaan ei ole jättänyt kansalle vaihtoehtoja: uskontoaisti oli tukahdutettava, koska vanhoille jumalille ei ollut valepukua pyhimyksettömässä luterilaisuudessa. Tähän liittyen on huomattava vielä kaksi asiaa. Ensiksikin Agricolan ja uskonpuhdistuksen aikoina 1500-luvulla "epäjumalia" palvottiin vielä laajalti rahvaan parissa. Toiseksi luterilaisuus suhtautui erittäin jyrkästi pakanuuteen, joka pyrittiin kitkemään kokonaan. Sen sijaan ortodoksisuus Suomen itäpuolisilla heimokansojen alueilla oli paljon suvaitsevaisempi. Tämä tukahduttava trauma oli siis hyvin äkillinen ja perusteellinen, ja sen aiheuttama haava on kansojen mittapuulla vielä hyvin tuore. Aivan viime aikoihin saakka onkin uskottu "kansan" heikkoon itsetuntoon. Vaikka nykytutkimus ei moista kykenekään löytämään, ei olisi ylläkerrotun valossa mikään ihme, vaikka hengellinen trauma vielä kansaamme varjostaisikin.

Vain tiedostaessamme pakotetun menneisyytemme olemme riittävän viisaita välttääksemme vastaavan toiminnan kohdistamista maamme nykyisiin etnisiin vähemmistöihin. Voimme olla yksi kansakunta, vaikka kansoja olisikin useampia. Ehkä ajan mittaan kansallisvaltiosta käsitteenä luovutaan, koska se asettaa yhden kansan, nimittäin väestön enemmistön, muita "paremmaksi", mikä aiheuttaa luonnollisesti jonkin asteista syrjintää. Kansakunta ei voi hyvin, jos yksikin maassa elävä yhteisö - olipa se uskonnollinen tai etninen - voi huonosti.